Ari Karjalainen: Lisää sekapuustoisuutta – ja luontoarvoja

Suomi seisoo puujaloilla – vanha kliseinen mielikuva, joka kuitenkin sitkeästi pulpahtaa mieleeni tässä sisällöntuottamisen, ict-sektoreiden ja aineettomien hyödykkeiden maailmassa. Metsätalouden toimintaympäristö muuttuu jatkuvasti, ja perinteisen puuntuotannon ohella metsältä odotetaan muitakin ekosysteemipalveluita. Jotta puujalkamme eivät lahoaisi, täytyy niiden monipuolisesta hyvinvoinnista pitää huolta kaikin tavoin. Yksi helpoimmista keinoista on sekametsien ja metsien sekapuustoisuuden lisääminen.

Mutta mitä sekametsällä itse asiassa tarkoitetaan? Puhtaassa havu- tai lehtipuumetsässä muun puuston osuus on alle viisi prosenttia, oikeassa sekametsässä taas hallitsevan puulajin osuus on vähemmän kuin kolme neljännestä. Vain runsas kymmenesosa Suomen metsistä on oikeita sekametsiä ja kolmannes jossain määrin sekapuustoisia metsiä. Yli puolet metsäalasta on puhtaita havu- tai lehtipuumetsiä.

Siihen, millaisia metsiä Suomessa on, vaikuttaa paitsi pohjoinen sijaintimme myös ihmisen intensiivinen toiminta. Mitä pohjoisemmaksi noustaan, sitä enemmän metsät ovat luontaisesti vähäpuulajisia. Tämän tietää jokainen Lapin-kävijä. Jos tähän lisätään tehokas yhtä puulajia kerrallaan suosiva metsätalous, onkin monimuotoisuus sitten jo kaltevalla pinnalla. Enpä taida itsekään tässä olla, raivaussahan omistajana, aivan puhdas pulmunen.

Vaihtelevassa ympäristössä metsätuhotkaan eivät laajene suuriksi

Sekametsien monimuotoisuusarvo koostuu monesta tekijästä. Aloitetaanpa vaikka jalkapohjien alapuolelta. Sopiva lehtipuuosuus havupuustossa parantaa maan viljavuutta ja sitä kautta pohja- ja kenttäkerroksen kasvillisuuden monimuotoisuutta. Mustikan makuhan tässä hiipii kielelle väkisinkin… Maanpinnan syvempiin kerroksiin jämähtää enemmän pysyväistä hiiltä; kukapa tuotakaan olisi arvannut silloin, kun koivikoihin suhtauduttiin penseästi. Sekapuustoisuus parantaa pensaiden ja muun aluskasvillisuuden monimuotoisuutta, ja missä kasvit, siellä paljon muitakin eliöitä.

Sekametsässä kasvaa siis tavallisten männyn, kuusen ja koivun lisäksi myös muita puulajeja kuten haapaa, raitaa kuulemma siellä Etelä-Suomessa jopa jaloja lehtipuita. Muutamakin sopiva lehtipuu metsikössä tuo kodin monelle hyönteiselle, käävälle tai kasville. Itseäni on aina ihastuttanut hauskannäköinen vihreä röpelö raidan pinnalla, raidankeuhkojäkälä. Kovin harvoin sitä näkee täällä rannikonpuoleisessa keskisessä Suomessa, vaikka aina vilkuilen raitoja sillä silmällä metsässä kulkiessani.

Ajallisesti on kullakin puulajilla omanlaisensa elämänkulku. Mänty katselee maailmanmenoa pisimpään, harmaaleppä on niitä lyhytikäisimpiä vierailijoita. Samassa metsässä eläessään eri aikaan kuolevat ja lahoavat puut pitävät yllä lahopuujatkumoa ja tuovat vaihtelua metsän valoisuuteen. Tietenkin sekametsässä on elintilaa myös useammanlaisille tuhonaiheuttajille, mutta koko ajan vaihtelevassa ympäristössä ei tuho pääse koskaan laajenemaan kovin suureksi.

Siis puulajit sekaisin entistä enemmän, tai ainakin sopivassa määrin; tämä monimuotoisuuden lisäämiskeino kun on helppo työkalu jokaiselle risusavottaa tai harvennushakkuuta tekevälle metsän uurastajalle.