Tunnistatko jalot lehtipuut?

Suomessa esiintyviä jaloja lehtipuita ovat kynä- ja vuorijalava, metsälehmus, saarni, tammi ja vaahtera. Usein joukkoon luetaan myös pähkinäpensas, jolla on samankaltainen levinneisyys sekä suojelu- ja hoitotarve kuin jalopuilla. Yhteistä niille on, että ne kasvavat Suomessa levinneisyysalueidensa pohjoisosissa, ovat harvalukuisia ja suosivat reheviä, usein kalkkivaikutteisia kasvupaikkoja. Harvalukuisuudestaan huolimatta erityisesti järeillä ja vanhoilla jalopuilla on suuri monimuotoisuusarvo.

Laajimmillaan jalopuuesiintymät olivat 6800–7500 vuotta sitten. Taantuminen alkoi ilmaston viiletessä ja kuusen vallatessa kasvupaikkoja. Rehevien maiden raivaus maatalousmaaksi sekä erityisesti tammien käyttö laivanrakennukseen ja lehmuksen kuoresta saatavan niinen hyödyntäminen muun muassa köysiksi ja kalaverkoiksi vähensivät tammi- ja lehmusmetsiä merkittävästi.

Ilmaston lämpeneminen parantaa jalojen lehtipuiden mahdollisuuksia levittäytyä laajemmalle Suomeen. Se tuo metsänomistajalle mahdollisuuden laajentaa puulajivalikoimaa metsän kasvatuksessa. Lähitulevaisuudessa etenkin tammi on yksi varteenotettavista vaihtoehdoista Etelä-Suomen rehevillä mailla kasvatettavaksi puulajiksi.

Viime vuosina tapahtunut ilmaston lämpeneminen on edistänyt etenkin tammen ja vaahteran lisääntymistä ja leviämistä. Piha- ja puistopuista levinneitä saarnia ja vuorijalavia voi löytää lähimetsistä, joissa ne viihtyvät aluksi muun puuston kevyessä varjostuksessa ja kiihdyttävät kasvuaan valon lisääntyessä. Lehmus puolestaan hyötyy lämmenneistä syksyistä, mikä edistää sen siementen kypsymistä ja itävyyttä.

​​​​​​​

Puistopuista levinneistä vaahteroista voi sopivalla hoidolla kehittyä monimuotoisia lehtipuumetsiköitä.

Tunnistaminen ei ole aina helppoa

Varsinkin lehdettömänä aikana puulajin tunnistaminen täytyy tehdä usean lajiominaisen piirteen perusteella, ei yksittäisen tuntomerkin. Samankin lajin puuyksilöt voivat olla kuin eri lajeja iän ja kasvupaikan vaikutuksen vuoksi. Tämä vaikeuttaa puiden tunnistamista niiden kasvutavan, rungon ja kaarnan värin tai uurteisuuden perusteella. Nuorten taimien ja puiden tunnistaminen on erityisen vaikeaa. Niiden tunnistus on lehdettömänä aikana mahdollista lähes pelkästään versojen ja silmujen tuntomerkkeihin perustuen.

Olemassa oleva lajien esiintymistieto ja paikallistuntemus auttavat ennakoimaan esiintymät. Esimerkiksi Pirkanmaan Vanajaveden, Pyhäjärven ja Koloveden sekä Uudenmaan Lohjanjärven rantametsien kynäjalavaesiintymät tunnetaan hyvin ja tieto on netissä saatavilla. Koska kynäjalava uudistuu melko helposti, ennakkotieto voi auttaa maanomistajaa noudattamaan erityistä varovaisuutta esimerkiksi mökkirantojen ja lähimetsien raivauksessa.

Jalojen lehtipuiden tunnistamisessa kannattaa hyödyntää useampia tunnistusoppaita ja harjoitella tunnistamista metsässä, pihoissa ja puistoissa. Eteläisessä Suomessa on useita helposti saavutettavia ja vapaasti vierailtavia jalopuukohteita, kuten Inkoon Fagervikin ja Raaseporin Fiskarsin ruukkialueiden jalopuuistutukset, suojellut jalopuumetsät Lohjan Karkalissa ja Turun Ruissalossa sekä arboretumit eli puulajipuistot.

​​​​​​​

Närhi on kuljettanut terhoja kuusentaimikkoon. Terhoista on kasvanut tammiryhmä, joka sopii vaikka pitkäikäiseksi säästöpuuryhmäksi.

Vinkkejä lehdettömien jalopuiden tunnistamiseen

Avoimella alueella kasvaessaan järeät jalot lehtipuut ovat tyypillisesti monirunkoisia ja -haaraisia, hyvinkin alhaalta asti paksuoksaisia ja latvukseltaan leveitä. Vastaavasti metsän tungoksessa kasvaneiden puiden runko on korkealle asti karsiutunut ja latvus selvästi pienempi ja kapeampi.

• Puun rungossa kannattaa kiinnittää huomiota kaarnan ja kuoren väriin, sileyteen, uurteisuuteen ja paksuuteen.
• Jokaisella puulajilla on oma haarautumistapansa. Esimerkiksi saarnella ja vaahteralla oksasilmut ovat vastakkain ja latvasilmu verson kärjessä, jolloin oksien parittaisuus erottuu helposti nuorissa puissa ja vanhojen puiden nuorimmissa versoissa.
• Nuorten versojen silmuissa kannattaa katsoa sijaintia, väriä, karvaisuutta tai karvattomuutta ja kokoa. Lisäksi versojen paksuus, väri, karvaisuus tai karvattomuus ja sileys sekä versojen kasvutapa ovat hyviä tuntomerkkejä.

​​​​​​​

Nuoren lehmuksen runko on sileä ja oliivinharmaa, taimena myös ruskea. Puun vanhetessa runko muuttuu harmaaksi, kaarnaiseksi ja kapealti pystyliuskaiseksi. Metsälehmuksen runko on muhkuraton, toisin kuin puistolehmuksen. Kuvat: Riikka Otsamo ja Jukka Ruutiainen

​​​​​​​

Vaahteran, tammen ja metsälehmuksen nuoret versot eroavat toisistaan esimerkiksi silmujen muodon ja värin perusteella. Piirrokset: Inna Salminen