Metsäsertifioinnit ovat päivitettävinä – tutkija listaa kehitystarpeita

Metsäekologian lehtori Petri Keto-Tokoi Tampereen ammattikoulusta on pettynyt metsäsertifikaattien ekologiseen vaikuttavuuteen. Hänen mukaansa tähänastisilla, metsäsertifikaattien edellyttämillä toimenpiteillä ei ole saavutettu niille asetettuja tavoitteita, sillä ekologisten mittareiden mukaan lajien ja luontotyyppien uhanalaisuus ei ole vähentynyt. 

– Tämän osoittavat valitettavasti useat perättäiset arvioinnit, hän sanoo. 

Keto-Tokoi on perehtynyt laajasti metsäekologiaan ja luonnonhoitoon sekä osallistunut metsäsertifikaatteihin liittyviin tutkimushankkeisiin. Hänen mukaansa molemmissa sertifikaateissa ja niiden kriteeristöissä on kehittämistarpeita, mutta PEFC:ssä niitä on selvästi FSC:tä enemmän. 

– FSC:ssä monet asiat ovat mitoitukseltaan paremmin perusteltuja. Täydellisiä senkään kriteerit eivät ole, vaan myös niissä on kehitettävää, hän huomauttaa. 

Suojelutavoitteissa kirittävää 

PEFC-sertifikaatin suurin puute on Petri Keto-Tokoin mielestä se, että se sallii luontoarvoltaan hyvinkin arvokkaiden metsien hakkuut.  

– Koko puun alkuperän jäljittämisen idea lähti alun perin tavoitteesta rajoittaa puiden hakkaamista korkean suojeluarvon metsistä, kuten vanhoista luonnonmetsistä. 

FSC:ssä on asetettu minimisuojelutavoitteet, joiden mukaan viisi prosenttia metsästä on kokonaan suojeltava ja toiset viisi prosenttia on oltava erityishakkuukohteita, kuten jatkuvaa kasvatusta. PEFC:ssä on sen sijaan lueteltu luontokohteet, jotka tulisi säästää. 

PEFC:ssä sovellettu 10 senttimetrin minimiläpimitta säästöpuille on Keto-Tokoin mukaan myös liian pieni. Hänen mukaansa 20 senttimetriä olisi perustellumpi, koska järeämmillä, aikanaan kuolevilla ja lahoavilla säästöpuilla on jo olennainen merkitys uhanalaisen lajiston kannalta.  

– Säästöpuiden tavoite on tuottaa vanhoja puuyksilöitä ja kuollutta puuta pitkällä aikavälillä.  

 

Metsäsertifioinneissa on määritelty, kuinka paljon ja kuinka järeitä säästöpuita hakkuualalle pitää jättää. 
 

Metsänomistajan omaehtoisuudelle annettava tilaa 

Tapion johtavan asiantuntijan Lauri Saariston mukaan luonnonhoidon tason nostaminen suomalaisessa metsätaloudessa on yhteinen tavoite kaikilla metsäalan toimijoilla. Sertifiointi on siinä yksi keskeisistä keinoista.  

– Sertifioinnilla on minimivaatimustasoaan tärkeämpi merkitys nimenomaan siinä, että sen avulla tärkeimmät luonnonhoitokeinot ovat käytössä kaikessa metsänkäsittelyssä. Metsänomistajat ja ammattilaiset tuntevat toimenpiteet. Ne ovat arkipäivää metsätaloudessa ja ne voidaan todentaa auditoinneilla. PEFC on ollut isossa roolissa tuodessaan nämä tavoitteet ensimmäisenä suomalaiseen metsätalouteen, hän sanoo. 

Luonnonhoidon tasoa voidaan nostaa sertifioinnin kriteereitä kiristämällä. Saariston mielestä on täysin perusteltua tavoitella nykyistä kunnianhimoisempaa tasoa. Hänen mukaansa se pitää kuitenkin toteuttaa tavalla, joka ei vähennä metsänomistajan omaehtoista halua panostaa luonnonhoitoon.

– Vapaaehtoisuus voi heikentyä ja asenne muuttua negatiiviseksi, jos toimintatavat koetaan ylhäältä säädetyksi pakoksi.  

Perusperiaatteena hänen mukaansa onkin, että metsänomistaja päättää tason, jolla luonnonhoitoa toteutetaan hänen omassa metsässään. Parhaiten siihen päästään selvittämällä ensin metsänomistajan omat tavoitteet sekä metsätilan luonnonolosuhteet ja viemällä tavoitteet sitten käytäntöön.  

Monille metsänomistajille sertifikaatin minimitavoitteet ovat kuitenkin vain vähimmäistaso, jolta he lähtevät vielä parantamaan metsiensä luonnonhoidon tilaa. Sertifiointikriteerejä kiristettäessä on myös muistettava, että vaatimukset ovat voimassa joka paikassa ja jokaisella hakkuulla. Saaristo huomauttaa, että olosuhteet kuitenkin vaihtelevat.  

Metsätiloilla voi olla erilaisia luontoarvoja ja myös metsänomistajien tavoitteet ovat erilaiset. Siksi vähimmäistason vaatimukset ovat aina kompromisseja, joissa kuunnellaan kaikkien asianosaisten ja metsänomistajien näkemyksiä.  

Hänen mukaansa kummassakaan sertifiointijärjestelmässä vähimmäisvaatimukset eivät voi olla sillä tasolla, että ne riittäisivät kaikkialla luontoarvojen turvaamiseen. Herkimmissä kohteissa tarvittaisiin niin leveitä suojavyöhykkeitä tai laajoja säästöpuuryhmiä, ettei olisi tarkoituksenmukaista eikä taloudellisesti järkevää toteuttaa sellaisia joka paikassa. 

PEFC:n suojakaistat iso askel eteenpäin 

PEFC:n standardipäivityksessä on ehdotettu tiukennuksia suojakaistakriteereihin. Petri Keto-Tokoi ja Lauri Saaristo pitävät molemmat tätä myönteisenä asiana. Saariston mukaan PEFC:n vaikuttavuudessa otetaan tässä iso askel eteenpäin kohtuukustannuksin, jos ehdotukset toteutuvat.  

Ehdotuksen mukaan avosoiden, ennallistumaan jätettyjen soiden, purojen sekä muiden vesistöjen rannalle esitetään viiden metrin sijaan 10 metrin levyistä suojavyöhykettä. Näillä vain poimintahakkuut olisivat sallittuja.  

– Soiden ja vesistöjen vaihettumisvyöhykkeet ovat herkkiä taimettumaan luontaisesti, joten ne olisivat otollisia kohteita jatkuvalle kasvatukselle. Kun suot, purot ja vesistöt kytkeytyvät toisiinsa, niiden ympärille muodostuva yhtenäinen jatkuvapuustoinen nauha toisi lisäksi vaihtelua pirstoutuneeseen talousmetsämaisemaan, Saaristo havainnollistaa. 

Taloudellinenkaan tiukennus ei olisi metsänomistajille suuri, sillä reunavyöhykkeellä sallituilla poimintahakkuilla pystyisi saamaan tuottoa. Saariston mukaan taloudellista vaikutusta tasapainottaisi vielä, jos säästöpuita keskitettäisiin ensisijaisesti vesistöjen reunoille. 
 

​​​​​​​

Metsäsertifiointien kriteereitä päivitetään. PEFC-sertifiointiin on ehdotettu entistä leveämpiä suojakaistoja.